Kimurantti keissi
Tässä jutussa ei lennetä. Yhtä narukelaa tosin lennätetään. Kalustotappiot jäivät vähäisiksi ja henkiset kolhut oletettavasti paranevat.
Oli Jämin kevätaamu, joka ei luvannut pitkiä maakuntamatkoja, mutta talven ruostuttamalle pilotille soveliaita liukuja kuitenkin. Potkiskellessani Sipiä hereille Purkkarista ehdotinkin, että tekisimme tästä varsinaisen Spiraalipäivän. Varsinainen ennustus: Ennen kuin yhtään siipeä olisi edes levitetty, näkisimme tarpeeksi syheröä ja serpentiiniä loppuelämäksi.
Päätimme nohevina poikina vetäistä narun valmiiksi ja tarjota Villelle ja Heidille valmiin pöydän. Taittopyöräkärry oli valmiiksi yläbaanan pohjoispäässä, ja hurautimme sen sata metriä siihen omilla autoillamme. Sipillä oli mukanaan käsikäyttöinen narukela, jossa oli tehtaalta kiiltävää vihreää nuoraa mukavat 1200 metriä. Itse vein mukanani taittopyörän kärryyn kiinnitettäväksi. Kännykän jätin Purkkarin laturiin, mutta oma pemari ja ilmailuradio olivat taskussa. Varoiksi heitin kerhon pemarin ja ilmailuradion etupenkille. Kommunikoinnin pitää olla kunnossa.
Tätä Sipin rakentamaa narukelaa ei oltu koskaan käytetty. Se oli mainiota, sillä eivätpä olleet käyttäjätkään koskaan koskeneet vapaasti pyörivään käsikelaan. Olimme aina vetäneet taittopyöränarun sähkökäyttöiseltä kelalta, joko auton tai mönkkärin perästä. Itse olin kyllä auton pyörällä kelattavaa muutaman kerran ollut sisään vetämässä, mutten sellaistakaan varmaan koskaan purkanut. Sähkömoottorilla varustetussa kelassahan ei sisäisen vastuksen ansiosta ole ongelmaa, että kela lähtisi ryntäämään. Tulee vain pitää huolta, ettei moottoria vahingoiteta liian kovalla nopeudella. Mainittakoon, että Sipi oli varustanut uuden käsikelan aivan erinomaisilla laakereilla.
Veivaan kärryn puomia alas ja nysvään taittista nuppiin. Sipi nostaa täyden kelan maahan ja pyöräyttää narun pään Transitin peräkoukkuun. Hän sanoo: ”Pahus, unohdin radion” Minä sanon: ”Mä soitan jos on jotain”. Ovi paukahtaa ja Transit lähtee. Löydä edeltävästi suunnilleen viisi virhettä ja vältät arvonimen Tumpelo.
Kela lähtee pyörimään ja hetken kuluttua tajuan, että tilanne kehittyy epäsuotuisasti. Tajuan myös, että se pirun puhelin on Purkkarissa. Radioita olisi taskut ja viereinen auto täynnä, mutta loittonevassa Transitissa ei yhtään. Kela ei pyöri tasaisesti, se jarruttaa ja kiihtyy, ja jarruttaa uudelleen, jolloin löysää narua työntyy ulos pitkinä kaarina. Kelan päällä törröttävä kantokahva on ilmiselvä piste, johon naru pian tarttuu jos on tarttuakseen. Hetkiseksi meno tuntuu tasaantuvan, mutta sitten ryntäily jatkuu ja purkautuvien löysien silmukoiden koko kasvaa. Kela vinkuu, naru suhisee ja telineen jalakset tömisyttävät maata. Hillitsen ajatuksen jarruttaa menoa jalalla, tai yleensäkään mennä edes lähietäisyydelle vinhasti pyörivää ja tutisevaa härveliä. Sen sijaan etsin maasta keppiä, sauvaa, mitä tahansa, jolla yhä raivoisammaksi käyvää hirviötä voisi yrittää hillitä. Valtakunta golf-mailasta!
Väistämätön tapahtuu. Naru tarttuu kantokahvaan ja kela lähtee kuin rusakko makuulta. Rusakko joka on päättänyt opetella lentämään. Kela hyppii kymmenen metrin korkeuteen ja aina iskeytyessään maahan lennättää ilmaan mättään laskuvarjohyppääjien rakasta nurmikkoa. Minä hyppää autooni ja lähden perään torvi pohjassa valoja välkytellen. Painan kiitoradalle talla pohjassa ja odotan narukelan tulevan sivulasista syliin millä hetkellä tahansa. Tai ehkä kolmekolmoselle päättää laskeutua joku koululennolla oleva Cessna. Siinäpä olisi tutkijalautakunnalla ihmettelemistä.
Transitissa on hätävilkut päällä sen edetessä varman tasaisesti asfaltin oikealla puolella. Se on oikein. Lentokenttäalueella täytyy noudattaa sääntöjä, ilmoittaa aikeistaan, eikä tehdä tyhmyyksiä. Rysäytän melkein pakettiauton kylkeen kun hän tajuaa jonkun olevan vialla. Hiljaisuus laskeutuu. Käännymme katsomaan, ja kaukana takanamme, yläbaanan kummulla, näkyy taivasta vasten muodoton möykky joka joskus oli narukela.
Kelan teräsrunko on tuhannen mutkalla. Pitkin nurmmikkoa ja kiitorataa on itse kelasta irti murtunutta muovisälettä. Ja kaikkialla on narua. Uutuuttaan hehkuvaa vihreää narua. 1200 metriä. Reippaasti yli kilometri nailonnuoraa, joka on vapautunut kelalta monikymmenmetrisiksi kiepeiksi silmukoiksi ja solmuiksi. Spiraalipäivä totta tosiaan!
Ville lonnii paikalle, pistää röökiksi ja katsoo hetken poikien touhuja. Tupakkamiehen sytkällä katkaistaan narusta se suhteellisen lyhyt, autossa kiinni ollut pätkä, joka on selkeästi suorana. Aikakirjoihin merkittäköön, että tämä oli ainoa narun katkaisu, joka sinä päivänä tehtiin. Ville poistuu paikalta ja käskee soittamaan sitten kun ruvetaan lentämään. Katson maassa levittäytyvää vihreää painajaista, ja sitten loittonevaa hahmoa. Kateellisena.
Kohta tulee sotkua ihmettelemään lennokkihemmo, jolle koitamme selittää, että tilanne ei ole aivan normaali. Että emme me yleensä naruja tällä tavoin säilytä. Että me tiedämme ihmiskunnan keksineen parempiakin tapoja. Solmuissa ja pienoismailleissa lienee jotain samaa, sillä sen sijaan että kääntyisi ja vetäytyisi balsapuiseen maailmaansa hän alkaa yli-inhimillistä kärsivällisyyttä huokuen vetämään silmukoita auki. Yksi kerrallaan. Yksi silmukka kymmenestä miljoonasta kerrallaan.
Myös Heidi tulee, eikä pidättele nauruaan. Näkymä on kieltämättä aika absurdi. Mutta hänkin alkaa vedellä lenkeistä ja silmukoista, jotta naru saataisiin suoraksi. Pian nurmikentällä ahertaa neljä hiljaista hahmoa, kukin omaa johtolankaansa seuraten. Muutama sana, murahdus ja naurahdus silloin tällöin. Kuluu tunti. Ja kuluu toinenkin tunti. Aurinkokin väliin kurkkii siirtyessään idästä länteen. Jossain vaiheessa ehdotan, että ehkä nyt voitaisiin se edes muutamasta kohdasta katkaista. Herra Lennokksi toteaa lakonisesti: ”Sehän olisi luovuttamista” Myös muiden luomat katseet saavat minut häpeämään. Nyt on kyse pelkkää narua suuremmista asioista. Me selvitämme, keräämme, pujotamme ja ryömimme. Me setvimme ja niputamme ja vyyhteämme. Vihreää narua tuohon suuntaan, ja tuolta takaisin. Väliin vedämme suoriksi pitkiä soiroja. Joskus kuuluu toivoton huokaus, mutta usein myös hihkaisu, kun monta silmukkaa suoristuu äkkiä yhdeksi. Maailma typistyy kilometrin matkaksi kuusimillistä nuoraa vihreällä nurmikolla.
Viisi tuntia myöhemmin: – ”90, 100, 110, 120, 130” – ”Se on siinä! Peruuta hiljaa.” Hinausnaru on läpäissyt vetotestin ja vielä samana iltana sillä lennetään.
Opetukset:
– Kun ryhdyt johonkin, Pysähdy! Viisi sekuntia ja muutama sana aivan alussa olisivat riittäneet.
– Kommunikointi. Me toimimme lentokentillä ja me lennämme, radiot ja muut yhteydenpitovälineet ovat aivan keskeinen osa kaikkea meidän toimintaamme. Niitä pitää käyttää.
– Narukela on hirviö. Älä koskaan jätä sitä vahtimatta.
Mutta kuitenkin:
Joka ei ole Jämin korkean taivaan alla ollut selvittämässä selvittämätöntä, ei ole elänyt!